Kirjoituksiani

Runoja

Runoja olen kirjoittanut viisitoistavuotiaasta asti, ja se onkin ydinosaamistani. Tyylini ei kuitenkaan sovi tämän päivän ruoilijapiireihin, jotka tuntuvat välillä melkein kammoavan runomittaa. Runomitan merkitystä selitän tarkemmin artikkelissa "Miksi riimit", jonka pyrin saamaan blogiini myöhemmin. (Blogi tulee näille sivuille niin ikään myöhemmin.) Joitakin runojani on julkaistu Nuotta-nuortenlehdessä. Runoni "Pala" julkaistiin kokoelmassa Puhu Itsesi Hereille: Kirjoituksia Autisminkirjolta, mutta en pitänyt siitä, mitkä asiat siitä otettiin pois (vaikka tilanpuutteen vuoksi ymmärrän lyhentämisen). Julkaisen sen tässä kokonaisena.

Jos

Jos kaadut sä maahan,
sua tukea saahan
se vaikka ois mullekin kuolemaksi?
Jos murrut kuin savi
kai myös kokoavi,
sut Hän joka teki sun kaunihiksi?

Jos kylmä sun sulkee,
kai voimana tuntee
sun kätesi käteni lämpimämmän?
Jos maa sortuu altas,
sut kai sortajaltas
saan pelastaa vaikka se veis enimmän?

Jättiläisten tuomio

Jättiläiset runtelivat tämän maan.
Niiltä armoa ei saanut ainutkaan.
Jättiläiset rakensivat nämä tiet,
joita kulkenut päin turmelusta liet.

Jättiläisten alle jäänyt toivo on,
niin kuin tulen alle lehti avuton.
Käsiin jättiläisten hyvä musertuu,
ihmismieli hullaantuu tai lannistuu.

Jättiläiset. Heitä katein katseltiin,
mutta kumarrettiin silti, palvottiin.
Jättiläisten vallan alle lankesi
tuhat kansaa, ihmiskunta kumarsi.

Jättiläisten kukistaja noussut on.
Julistanut luopioiden kohtalon.
Yksi mies ja yksi ainut Jumala
joka jätin kukistavi lopulta.

Hän tietää

Hän tietää miltä tuntuu kyynelsilmin pitkin yötä rukoilla.
Hän tietää miltä pelko tuntuu, miltä vihollista pakoilla.
Hän tuntee kyllä tuskan illat, piinan hetket yksin vietetyt.
Hän tuntee menetykset yhtä hyvin, kuin maan lapset hylätyt.
Niin hyvin myöskin yksinäisyyden
Hän tämän tuntee, tiedän sen.

Ja siksi häneen turvaan uudestaan,
vaikken paljon muuta jaksakaan.
Siksi häneen turvaan uudestaan.
Hän tuntee tämän joutomaan.

Hän tietää, kuinka vähän täällä sain, ja miten paljon kipuilen.
Hän tietää rikokseni raskaat, armon nuotit, joita tapailen.
Hän tuntee tämän lapsen hengen huudossani “Isi, kuulethan”.
Hän muistaa ajat, joina ilon hänen kanssaan löysin palavan.
Ja tämän raskaan yksinäisyyden
vain Hän voi murtaa, tiedän sen.

Poikani lapsisoturi

Poikani, jos joskus kotiin pääset,
mainingeilla sodan vierahan,
ja täällä enää vanhempia nää et:
vain lieden kylmän, majan lahoovan,

tiedä, että emme syyttä menneet.
Emme unohtaneet sinua.
Vain tulva otti mukanansa venheet.
Ei niillä ollut omaa halua.

Suljetulla osastolla

Sairaalassa surenette,
haavojanne huokailette.
Täällä harva taitaa huokailla,
vaik’ on vaiva kyllä kaikilla.

Mullan alla mätänette,
kunhan sinne kerinnette.
Täällä kaivata saa kuolemaa
taikka toki päivää parempaa.

Täällä teitä kyllä muovataan.
Joka ruukunpala rikotaan.
Ja sen harva saattaa sietää,
yhtä harva tosin tietää,
miten täällä kasvaa koivu kallioon
- juuret tunkee tiensä kiven kainaloon.

Väärät viruu vankilassa,
koito kansa kahlehissa.
Täällä viruu viattomat vaan,
ajan kahlein kiinni ainoostaan.

Täällä turkat liedot lapset,
käyvät mielen mustat kasket,
yksin sielun yöhön syvimpään.
Toivon hakevat he tyrmistään.

Täällä sielun säröt tunnetaan.
Teidät vahvemmiksi taotaan.
Ja sen harva saattaa sietää,
yhtä harva tosin tietää,
miten täällä kasvaa koivu kallioon
- juuret tunkee tiensä kiven kainaloon.

Pala

Alituinen on se kilpailu niin pahan maailman,
jossa jotkut jäävät sivuun, jotkut saavat kunnian.
Vielä niitäkin on, jotka siihen väliin mahtuvat,
kun kootaan palapeli, jota sudet palvovat.
Palapeli, jota sudet palvovat.

Kuka kertoi muille peliohjeet joita tunne et?
Kuinka julmat ovat täällä pienimmätkin ihmiset?
Sen sait kyllä nähdä ennen koulutiesi alkua,
kun vielä uskoit, että sinulla on toivoa.
Uskoit että sinulla on toivoa.

Nyt nouse ylös älä pelkää enempää.
Vihan ruoskista vain yhteen selkään ikijälki jää!

Ei helppo ole jatkaa taistelua tappavaa.
On silti luovuttaminen niin paljon vaikeempaa.
Ei tätä tietä jättää voi,
kun sisälläsi vielä soi
se vaskisydän, johon kirveet kuluessaan kipunoi.

Ei helppo ole olla sinä joka huomaat sen:
oot pala sopimaton peliin näiden palojen.
Vaan sinut hyvin hiottiin,
vaik’ ei kai näihin tarpeisiin.
On arvaamaton paikkasi, vaan vasta peliin ryhdyttiin.

Kiusattuna kerran oltuaan ei koskaan vapaudu
heikko, köyhä, liian suuri taikka muuten merkattu.
Sadat sukupolvet ennen meitä kivun ihmisen
niin kovin urheasti kantaa saivat taistellen.
Urheasti kantaa saivat taistellen.

Susilla on susilauma, leijonilla laumansa.
Onpa ihmislapsillakin ryhmä johon kuulua.
Vaan jos sopia et saata maailmamme piireihin,
on sinun turha pyytää, turha antaa heidänkin.
Turha pyytää, turha antaa heidänkin.

On silti katsottava yhä eteenpäin.
Sieltä saattaa aamu uusi nousta ihan yllättäin.

Ei helppo ole jatkaa taistelua tappavaa.
On silti luovuttaminen niin paljon vaikeempaa.
Ei tätä tietä jättää voi,
kun sisälläsi vielä soi
se lihasydän, johon Luoja ikitulen kerran loi.

Ei helppo ole olla sinä, joka huomaat sen:
oot pala sopimaton peliin näiden palojen.
Vaan sinut hyvin hiottiin,
vaik’ ei kai näihin tarpeisiin.
On korvaamaton palanen, sen reunat vaikka poltettiin.

Joka ainut meistä rikottiin, kun alkoi kapina.
Toinen vain on toista rikotumpi toisen orjana.
Toinen säälimättä ennen, kuin saa elää, surmataan,
kun kootaan palapeli, joka kerran tuhotaan.
Palapeli, joka kerran tuhotaan.

Joka päivä paljon voittanut vie jossain muilta pois
jotain, jonka väliinputoaja muille antaa vois.
Moni huonoimmista kunnian saa, moni paraskin,
vaan yksi tulisydän hakkaa yksin vieläkin.
Tulisydän hakkaa yksin vieläkin.

Sen älä anna tulvavesiin sammua.
Vihan ruoskatkaan ei tehneet Herran tuleen loppua.

Ei helppo ole jatkaa taistelua tappavaa.
On silti luovuttaminen niin paljon vaikeempaa.
Ei tätä tietä jättää voi,
kun sisälläsi vielä soi
se tulisydän, jonka Herra itsellensä valikoi.

Ei helppo ole olla sinä, joka huomaat sen:
oot pala sopimaton peliin näiden palojen.
Vaan sinut hyvin hiottiin,
vaik’ ei kai näihin tarpeisiin.
On vielä paikka hänellekin, joka yksin jätettiin.

Sydän täynnä arvoitusta

Olen nähnyt
maani pimeän
valon harsoon pukeutuvan taas.
Olen kuullut
muitten hylkäämän
lapsen kalliin heräjävän maas.

Olen tiennyt
kuinka siemenen
pudonneen tie kukoistukseen vie.
Olen nähnyt
loiston niittyjen,
jotka aikaa unohdetut lie.

Lapsi maan,
nyt käydä saan
sydän arvoitusta pullollaan
elämään
ja enempään
iloon iät kaiket kestävään.

Olen kuullut
vanhan viisauttaan
vuodattavan korvaan kopeaan.
Olen nähnyt
lapsen pilkkaamaan
ennen oppivan, kuin juoksemaan.

Lapsi maan,
nyt käydä saan
sydän arvoitusta pullollaan
elämään
Ja enempään:
Iloon iät kaiket kestävään.

Olen nähnyt
jäljet mestarin
puissa, linnuissa ja meissäkin.
Olen tiennyt
tosikirkkauden
läpi elämäni uudinten.

Olen tiennyt
Hyvän voittavan
eessä tuhannenkin pilkkaajan.
Olen kuullut
aamun koittavan
jälkeen pimeyden suurimman.

Lapsi maan,
nyt käydä saan
sydän arvoitusta pullollaan
elämään
ja enempään:
Iloon iät kaiket kestävään.

Lapsi maan,
nyt käydä saan
kasvot arvoitukset kruununaan
elämään
ja enempään:
sinne missä Mestarini nään.

Voima

Voimaa pelottavan paljon mahtuu atomiin,
ja tähteen joka lumet maasta luo.
Valoa ja voimaa mahtuu tähän galaksiin,
vaan paljon suurempi on voima tuo,
joka vihan maljan yksin juo.

Heikoltako näyttää mestari - mies kipujen,
Hän, jonka sanaa taivas tottelee?
Luulet niin, vaan ehkä, Pilatus, myös tunnet sen,
nyt kuinka todellisuus värisee,
kuivan lehden lailla havisee.

Nimi joka kaikuu halki universumin,
ja voima joka taivaat omistaa,
miten on nyt tässä, alaston ja piestykin,
ja kruunun orjantappuroista saa?
Eihän Jumalaa voi satuttaa?!

Pian jo tunnettava on, kun taivas repeää,
kun Kaikkivaltiasta surmataan.
Kukaan kestä katsoa ei Herran hylkäämää.
On siinä Jumala ja saastat maan.
Yöhön pelottavaan astutaan.

Suurin, vahvin, ylhäisin nyt tuomiolla on.
Hän, jota ei voi voittaa, lakoaa.
Vaikka aurinko taas paistaa on kuin tuomion
ja pimeän ois saanut ylleen maa.
Kunnes uusi viikko sarastaa.

Voimaa pelottavan paljon mahtuu atomiin,
ja tähteen jonka myötä aamu saa.
Valoa ja voimaa mahtuu tähän galaksiin,
vaan voima mahtavampi kajastaa,
ja kuolemalta miekan anastaa.

Vanhan Aatamin viha

Vanha Aatami istuu istuimellaan.
Syrjäkarein hän taivaalle vilkuilee vaan.
Hänet petetty onhan, selvähän tuo,
yksin Aatami kohtalon maljasta juo.

Meille sanottiin viisaan sanoina tuo:
“Isä Aatami Jumalan kiukkua juo.
Josko purikin pintaa hedelmän sen,
josta kärsiä saa, senpä tietäisi ken?”

Siksi Aatami yksin, murheellinen
puhkuu raivoa riistetyn oikeuden.
Kohta kohtalo viekö Aataminkin:
Siinä kysymys, kysymys tuskallisin.

Jospa tuntisin mikä tuskallisin
ihmiskohtalo oli, jo vaikenisin,
mutta enemmän Aatun vihasta saan
sitä kirkasta kruunua kärsijän vaan.

Mutta missä on valta kuoleman maan?
Onhan kuolema kajonnut mahtavampaan.
Vanha Aatami kärsii kiroten kai,
mutta toinenpa kaiken jo kärsiä sai.

Aatu, tunsitko voiman kuoleman lain?
Ehkä kuitenkin kuoleman tuoksuja vain?
Tokko Jumalan vihaa tajuatkaan,
jos et ennenkään tajunnut rakkauttaan.

Vanha Aatami istuu istuimellaan.
Syrjäkarein hän jalkojaan katselee vaan,
Käärme jaloissaan hymyy jumalaton.
Eikö Aatami huomaa: se murskattu on?

Tutkiva Sana

Käsissäni, sylissäni palaa liekki valkoinen,
tulisilmin sisälleni katsoo. Piiloitella en
millään saata tätä maata roudantäyden sydämmen.
Avasin sen, mistä luulin “tuo on kirja vaivainen”.
Se oli sula Sana Ikuinen.

Luulottelin, kuvittelin, minä luen, arvioin.
Yllättäen arvioikin Sana minut. Minkä voin?!
Mitä luulin, ketä kuulin, kenen hyvää vartioin:
kaiken luotaat katseellasi kirjaimin ja sanonnoin
kunnes lauluasi jälleen soin.

Syvään viiltää sana pyhä, niin kuin veitsi lääkärin.
Viillä lisää, viillä yhä, itse kun jo luopuisin.
Leikkaa sinne asti, minne syöpyi synti salaisin.
Paljastuva saasta kaikki kerran onhan kuitenkin.
Tutki minut, sanoin totisin.

Otteita pakinoista

Nuotta-nuortenlehteen oli yritetty jo montaa erilaista huumoripalstaa, kun lopulta päädyttiin Ei se haittaa -artikkeleihin. Nykyään Ei se haittaa on lähes kokonaan minun vastuullani, enkä valita. Se on hauskin artikkeli kirjoittaa, vaikka samalla täytyykin myöntää: huumori on haastava laji. Seuraavassa osiossa otteita Nuotan huumoriartikkeleistani ennen Ei se haittaa:ta ja Ei se haittaa artikkeleista, sekä satunaisista pöytälaatikkopakinoistani.

Paholaisen kirjeopisto rakkaudesta

Rakas Mali...

Ajattelin kerrata sinulle muutamia perusopetuksia. Yksi niistä on ehdottomasti se, että joskus meidän kannattaa rakastaa. En tarkoita tietenkään sitä, mitä Vihollinen tarkoittaa vastaavalla sanallaan (sehän on täysi mahdottomuus*), vaan tarkoitan seuraavaa:

Eräs mies keräili helmiä. Erään kerran hän näki torilla helmen, joka oli erityisen kallisarvoinen. Niinpä mies myi kaiken minkä omisti ja saamillaan rahoilla osti tuon helmen. Tähän mennessä tarina kuulostanee sinustakin häiritsevän tutulta. Sitten lisäämme siihen hieman mausteita.

Eräänä päivänä, kun hän oli omissa oloissaan helmensä kanssa, hänen luokseen tuli lähetti. Lähetti toi miehelle mukanaan paketin, josta paljastui muovinen kaulakoru. Pian tämän jälkeen saapui toinen lähetti ruusu mukanaan, ja kohta kolmaskin mukanaan kultainen kaappikello...

*Huomioi, että vaikka Pora luulee todellista rakkautta täydeksi mahdottomuudeksi, ei se välttämättä ole sitä.

Paholaisen kirjeopisto vastauksien antamisesta kaikkeen

Rakas Mali

Devil is in the details (paholainen on yksityiskohdissa), sanotaan, ja mielellämmehän me olemmekin. Olen innostanut sinua pitkään antamaan vastauksia, ja olet jo jonkin verran ottanut sielläkin härkää sarvista, mutta et tarpeeksi. Kun sanon, anna vastauksia ihmisille, niin tarkoitan, että annat vastauksia kaikkeen. Kun ihminen rukoilee Vihollistamme ja kysyy, onko hevimusiikki oikein, niin, mikäli millään pääset puuttumaan hänen ja Vihollisen väliseen keskusteluun, yritä kertoa hänelle että vastaus on ehdottomasti… mitä sattuu silloin huvittamaan.

Eräs tekniikka on tietysti yrittää selittää toiselle kaikki pahaksi ja saatanalliseksi, ja toiselle kaikki hyväksi ja viattomaksi. Jos sanomme vaikka yhdelle, että sekä jumalanpilkka, että hiusten peseminen ovat väärin, ja toiselle, että hiukset voi pestä jos tykkää ja saahan sitä Taivaanisääkin vähän (väliä) pilkata, niin kuinka toinen kertoo toiselle, että jumalanpilkka on väärin?

Paholaisen kirjeopisto rikkollisuudesta

Rakas Mali...

Toimintaohjeissamme tehdään selväksi neljä asiaa.

1. On lukematon määrä ihmislakeja, ja yksi kurjan Vihollisemme laki.

2. Vain Vihollisemme laki on meille vaarallinen. Hän itse sanoo, että “joka lain täyttää, on siitä elävä”.

3. Ihmiset eivät pysty itse toteuttamaan Vihollisemme lakia.

4 Jostain merkillisestä syystä (joka liittyy siihen kamalaan ristiin) potilaamme ovat yleensä suuremmassa vaarassa siirtyä Vihollisemme leiriin ja jopa Hänen lakinsa piiriin silloin, kun he eivät ole kyenneet noudattamaan tuntemiaan ihmislakeja. Ja kuka ei rakastaisi tarinaa rikollisesta, jonka elämä muuttui (me emme, mutta kuka ihmisistä ei rakastaisi)?

Paholaisen kirjeopisto on artikkelilaji, jossa kuvataan vanhemman pirun fiktiivisiä kirjeitä nuoremmalle pirulle. Kirjeiden tarkoitus on herättää kristittyjä näkemään paholaiseen liitettyjen stereotypioiden läpi ja ymmärtämään, että paholainen toimii ovelammin, kuin moni olettaa. Artikkelilaji perustuu C.S. Lewisin saman nimiseen kirjaan (engl. Screwtape Letters).

Raamattu-uutinen Joosuan pitkästä päivästä

Kanaaninmaa vapisee, kun heprealaisjoukot vyöryvät kylästä kylään. Erikoistoimittajamme tavoitti viisi kuningasta luolasta, jonka sijainti on valtionsalaisuus.

Jo Jerikon tuho järkytti melkein koko Kanaanin maata. Silminnäkijät kuvasivat taistelua epäreiluksi, ja arvelivat, että Israelin kansaa johtavalla Joosualla oli yhteyksiä johonkin suurempaan jumalaan, kuin kaikkien Kanaanilaisten oma lempilapsi Molok. Aivan viime aikoihin asti tätä oletusta on pidetty hiukan ennenaikaisena, mutta tänään se tapahtui. Vai pitäisikö sanoa eilen? Ehkä huomenna?

...

– Kiven kokoisia rakeitahan se antoi sataa meidän sotilaiden kimppuun. Surkuttelee Jarmutin kuningas Piram. – Se on tietysti yksi juttu, mutta kun sitten vielä aurinko ei laske ja väsyttää, niin pakene siinä sitten pimeyden turvin tähän luolaan, jonka nimi jääköön paljastamatta.

Tässä Piram viittaa tietysti siihen, että aurinko jämähti paikalleen kesken taistelun eikä, kuten kaikki varmasti tietävät, ole liikahtanut hiukkaakaan koko taistelun aikana. Tämä on tietysti havaittu ympäri maailmaa, mikä ei takuulla paranna Kanaanilaisten jo valmiiksi ruvelle päässyttä mainetta.

– Aika kurja ja liian pitkä päivähän tämä on. Valittaa Adoni-Sedek väsyneenä. – Onneksi täällä Makkedan luolassa voi sentään piileksiä rauhassa ilman, että kukaan juoruilee siitä.

Raamattu-uutisissa kuvattiin Raamatun tapahtumia fiktiivisen reportterin näkökulmasta, tietysti sopivalla huumorilla höystettynä.

Ei se haittaa koskien Harry Potter -kirjasarjaa

Kirjasarjan pahis on nimeltään Voldemort. Monet hahmot kutsuvat isoa V:tä kuitenkin häneksi-joka-jääköön-nimeämättä, sillä Voldemort on tehnyt muutakin pahaa, kuin ryöstänyt Hunajaherttua-herkkupuodin. Potter-yliannostusuhrin voikin tavata kutsumasta inhokkipoliitikkoaan “häneksi-joka-jääköön-nimeämättä”.

Tälläkin oireella on vakavampi muotonsa. Pimeän Lordin, eli Voldemortin kerrotaan yrittäneen murhata Harryn, kun Harry oli vasta vauva. Voldemortin langettama tappokirous kuitenkin kimposi häneen itseensä ja jätti Harryyn vain salamanmuotoisen arven, joka polttelee Harryn otsassa aina, kun Voldemort – arven aiheuttaja – on lähellä.

Eräs potilas, “Lassi” (nimi muutettu), kertookin:

“Havahduin tilaani hieman joulun jälkeen. Rakastan Fazerin Wiener Nougat -konvehteja, mutta ne aiheuttavat minulle usein finnejä. Kerran kuljin pahaa aavistamatta kohti Wiener Nougat rasiaa, ja finni otsassani reagoi pistävällä kivulla. Potter-yliannostukseni oli mennyt niin pahaksi, että finnini käyttäytyi, kuin Harryn arpi kohdatessaan Wien… konvehdin-joka-jääköön-nimeämättä.”

Meidän jokaisen tulee miettiä, mitä voisimme tehdä Potter-yliannostusten määrän vähentämiseksi omassa maassamme. Muista, että “Harry Potterin kanssa maltti on valttia”, ja “jos luet, et aja”. Jos koet vaikeuksia erottaa kääpiöhamsteria kääpiöpuhpallurasta, suosittelen pikaista yhteydenottoa myrkytyskeskukseen.

Ei se haittaa koskien vuottani Kansanlähetysopiston musiikkiteatterilinjalla

Ryttylä on hieno kaupunki noin tunnin junamatkan päässä Helsingistä. Moni helsinkiläinen kyllä sanoisi Ryttylää tuppukyläksi tai kärpäsen liaksi (sikäli kuin olisi tietoinen Ryttylän olemassaolosta), mutta keskiverto Chicagolainen sanoisi Helsinkiä kärpäsen liaksi ja Suomea tuppukyläksi jossain Ruotsin ja Venäjän rajalla (sikäli kuin olisi tietoinen Suomen olemassaolosta). Eli minä saan kutsua Ryttylää hienoksi kaupungiksi jos tahdon. Sillä on oma junalaiturikin!

Ryttylässä sijaitsee opistoista arvollisin: Kansanlähetysopisto. Tosin jotkut kutsuvat sitä Kansanparitusopistoksi, mutta se johtuu vain siitä, että liki puolet luterilaisen kirkon herätysliikkeisiin kuuluvista aviopareista ovat tavanneet siellä. Sillä on siis varsin arvokas tehtävä ihmiskunnan säilymisen kannalta.

Kerran Ryttylä sai nähdä jotakin aivan ainutlaatuista: minut. Olin tullut viettämään lukuvuoden Musiikkiteatterilinjalla mainitussa opistossa ja olin valmis osaan linjan haasteista. Musiikkiteatterilinjalla opiskeltiin raamattua, musiikkia ja teatteria (joiden haasteisiin olin siis valmis) sekä tanssia (tuota tuskallisista tuskallisinta taiteen alaa, josta ei kovin moni ole edes selvinnyt hengissä).

Ei se haittaa -artikkeleissa ammennetaan omasta elämästä sitä kaikkea käsittämätöntä koomista kohellusta, mitä nyt itse kunkin elämästä löytyy. Haaste onkin kirjoittaa tapahtumista niin elävästi, että artikkelille jaksaa oikeasti nauraa. Elävä elämä ei kuitenkaan jätä ketään itsessään kylmäksi, paitsi, kun se päättyy.

Muita kirjoitelmia

Olen tietysti tullut kirjoittaneeksi monenlaista. En pelkästään runoja ja pakinoita. Seuraavat tekstit on kirjoitettu mikä mihinkin tarpeeseen.

Fantasiatarinasta Suojelijani Viimos

Siitä pitäen heidän kulkunsa kävi helpommaksi. He pystyivät kunnolla nukkumaan ja ruokahalu oli palannut myös hevosille, jotka olivatkin jo ehtineet laihtua huolettavasti. He puhelivat enemmän, vaikka Viimos olikin ajoittain oudon eristynyt. Viimos kertoi prinsessalle usein, että tämä oli hänelle armas ja prinsessa hymyili. Sitten – eräänä päivänä – he näkivät taivaanrannassa edessään tumman möykyn.

”Tuolla se on”, prinsessa sanoi. Hän pysäytti ratsunsa.

”Niin on”, totesi Viimos etäisesti, mutta ymmärtäväisesti.

”Emmekö me voi jäädä tähän? Siellähän on peikko, joka syö sankareita ja tappaa heidän ystävänsä”, prinsessa aneli. Hän oli kuullut pienenä paljon tarinoita tuosta metsästä ja peikosta.

”Se peikko on kohdattava”, vastasi Viimos. ”Jokainen joutuu lopulta kohtaamaan oman peikkonsa”. Prinsessa katsoi Viimosta, mutta tämä ei katsonut takaisin.

”Enkö minä voi kieltäytyä? Emmekö me voi palata tyhjin käsin ja koettaa jotakin muuta keinoa? Eihän tämä voi olla ainoa tapa saada valtakunta takaisin”, sanoi prinsessa.

”Ei, mutta vain tämä voi lopettaa verenvuodatuksen”, vastasi Viimos, mutta prinsessasta näytti, että hänkin pelkäsi.

”Lupaatko, että me palaamme hengissä takaisin?” kysyi prinsessa.

”Lupaan suojella sinua, kuten ennenkin. Kuten suojelin sinua palatsissa ja kauppakumppaneiden juhlissa, kuten suojelin sinua metsän eläimiltä ja kuningattaren joukoilta, kuten olen suojellut sinua tähänkin asti ja enemmän”, totesi Viimos alakuloisena.

”Mutta entä, jos se ei riitä?” Prinsessa tiesi, että hän pyysi liikaa, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään.

”Luota minuun. Minä tiedän kyllä, mitä teen”, vastasi Viimos.

”Minä haluan luottaa, että sinä suojelet minua, ja me saamme elämän hedelmän, ja että me selviämme siitä, mutta vaikka kuinka mietin sitä kaikkea – miltä kaikelta olet minut pelastanut – en pysty luottamaan. Mieleeni nousee kokoajan vain, että ’entä jos tällä kertaa ei käykään kuten ennen’. Miten voin ikinä oppia luottamaan sinuun, jos se kaikki, mitä olet jo tehnyt ei riitä minulle.”

”Ei se riitä, eikä se voikaan yksin riittää. Aina on olemassa kysymys: ’entä tällä kertaa’. Menneisyys ei kerro meille tulevaa varmasti. Niin monta kertaa kuin jokin onkin onnistunut, on aina mahdollisuus epäonnistua ensimmäisen kerran”, Viimos myönsi, ”mutta entä, jos et luottaisi minuun minun onnistumisieni perusteella, vaan siksi, että rakastat minua? Luotan valtakunnan sinun hoitoosi, koska armastan sinua kuin olisit tyttäreni. Se armaus ei kysy sitä, kuinka hyvin olet todistanut itsesi. Rakasta sinä minua kuin olisin isäsi. Siihen, jota rakastaa, luottaa, vaikka tulevaisuus näyttäisi täysin toivottomalta.”

Humoristisesta jatkotarinasta Satujen tunkiolla

Pölyn haihduttua Alice näki, että leijonat makasivat kuolleina valtavan kivi- ja luukasan alla. Lisäksi Alice löysi kiviröykkiön takaa pari metriä maan yläpuolella roikkuvan miehen. Muotokuvasta tuttu prinssi oli pudonnut muun roinan mukana. Ammoin kaatuneen puun juuri oli onneksi takertunut hänen nuttuunsa, ja pelastanut hänen henkensä. Mies oli pudotessaan vetänyt juurta hyvän matkaa ulos maan sisästä.

“Ei kuntaliitos! Voi postmodernismi!” kirosi mies sivistyneesti.

“Prinssi Rivallo Uljas! Siivoa suusi!”  Alice kivahti, mutta pyysi heti saada miehen nimikirjoituksen. “Helpommin sanottu, kuin tehty”, vastusteli prinssi muutaman metrin korkeudessa riippuen, mutta onneksi hänen nuttunsa antoi sopivasti periksi, ja painovoima toi prinssin nopeasti Alicen luo. Alicen mustepullo, sulkakynä, pergamentti ja kaikki särkylääke tulivat käyttöön.

Kun kerran niin uljaan prinssin kerran niin ylväs ratsukin oli löntystellyt paikalle toverukset päättivät häipyä elefanttien hautausmaalta, ja kulkea kohti tuntematonta. He toivoivat löytävänsä jostakin vettä, sillä sitä ei ollut jäljellä kuin tilkkanen, jonka he päättivät antaa heistä kurjimman näköiselle, eli Uljaan hevoselle.

...

Estrella sen sijaan ei ollut kiltti. Älkää antako perunalastumaisen nimen hämätä teitä: hän ei ollut ollenkaan kiltti! Hän ei ollut edes tuhma: hän oli paha. Mutta nyt paha noita oli pahalla päällä.

Hänen suunnitelmansa kaapata prinssi Rivallo Uljas ja hänen toverinsa Alice olivat kaatuneet yksinkertaisesti klassisten satujen tuntemuksen unohtamiseen. Estrella oli niin kauan lueskellut moderneja lastenkirjoja, kuten Prinssi Rentun uudet kujeet, ja Satuprinsessa Lissu New Yorkissa, että hänellä oli täysin epärealistinen käsitys siitä, miten maailman pitäisi toimia.

“Voi hiisi! Voi hiisin hiisin hiisin hiisi!” manasi noita, ja heti hänen edessään oli iso, kaulan alapuolelta karvainen, kyttyräselkäinen olento. Olennon suuret silmät paloivat keltaisina valopilkkuina ja sillä oli neljä isoa terävää hammasta. Olento hymyili noidalle leveintä hiidenhymyään. “En minä sinua tarkoittanut, senkin tolvana!” noita sähähti hiidelle. “Minä vain manailin”. Hiisi lähti harmissaan pois, ja ihmetteli, miksi hänen lajinnimensä muistutti niin paljon noidan yleisintä kirosanaa.

Haastattelua turvapaikanhakijoista

Keitä ovat turvapaikanhakijat, ja mitä voimme tehdä heidän hyväkseen? Tärkeisiin kysymyksiin vastaa Open Doorsin Suomen toiminnanjohtaja, Miika Auvinen.

Miten nykyinen pakolaistilanne on vaikuttanut pakolaisiin ja Suomalaisiin?

Ainakin se on avannut meidän suomalaisten silmät näkemään sen tilanteen, mikä maailmassa on. Se on myös antanut seurakunnille erityisen mahdollisuuden tavoittaa afganistanilaisia ja irakilaisia, joita suomessa on nyt ollut paljon.  Arvioidaan, että Suomessa on jopa noin tuhat kristityksi kääntynyttä turvapaikanhakijaa tällä hetkellä.

Tilanne on toki herättänyt myös vastareaktioita joissakin suomalaisissa ja on paljon ennakkoluuloja ja pelkoja. Itse olen saanut kohdata monia turvapaikanhakijoita, ja valtaosa heistä on ihmisiä ihan siinä, missä sinä ja minäkin.

Millaisista taustoista turvapaikanhakijat tulevat?

Monenlaisista. Jotkut ovat akateemisesti kouluttautuneita. Osa on pyrkinyt Eurooppaan paremman elämän perässä. Osa haluaa saada perheensä turvaan. On myös kristittyjä, jotka ovat paenneet hengenvaarassa kristillisen uskonsa takia.

Vaarallinen, salakuljettajien kautta eurooppaan tehty matka on ollut lähinnä terveiden nuorten miesten homma. Monet ovat ensin tulleet Turkista Kreikkaan. Shengen-alueella he ovat sitten päässeet liikkumaan vapaasti. Moni irakilainen tuli Suomeen siinä luulossa, että täällä halutaan turvapaikanhakijoita, ja tarjotaan heille kaikki tarvittava.

Seitsemän-artikkelista jonka aiheena oli apologia (uskon älyllinen puolustaminen)

2. Rakasta lähimmäistäsi

Filosofi Bertrand Russel kirjoitti 1950-luvulla, että hän kutsuisi kenet tahansa kristityn sairaalan lastenosastolle kertomaan, miksi Jumala sallii lasten kärsimyksen. Eräs pastori kysyi puolestaan Russelilta, millä hän ateistina lohduttaisi sairaita lapsia. Tärkeä ero tämän pastorin ja Russelin lausuman välillä oli se, että pastori vieraili säännöllisesti kuolevien lasten luona. Muiden – etenkin vastapuolen – rakastaminen tuo meille viisautta, mutta myös puhuu kantamme puolesta.

3. Jyvät akanoista

1993 paleontologi Mary Schweitzer ryhmineen löysi punasoluja t-rexin reisiluusta. Tämä osoitti monille tiedemiehille, että “mikään mitä ‘tiesimme’ biologisesta hajoamisesta ei pidä paikkaansa”. Luulle oletettu 70 miljoonan vuoden ikähän “ei voi olla väärä”. Kristitty bioprosessitekniikan professori Matti Leisola kuvaa kirjassaan Evoluutiouskon ihmemaassa juuri tätä: jokainen tutkija antaa todisteille tulkinnan omista uskomuksistaan käsin. Pyri siis aina erottamaan faktat tulkinnoista.

Lyhytkertomuksesta: Ulkopuoliset

Porukka kutsui itseään vain ulkopuolisiksi tai “ulkuiksi”. Kun sen jäsenet töhrivät seiniä, he tekaisivat kovalle pinnalle kolmeen osaan särjetyn sydämen. Samainen sydän komeili sekä joukon johtajan – Rikun –, että hänen tyttöystävänsä – Miran, alias Myrtin – oikeassa käsivarresssa. Siinä kuvassa näkyi heidän koko identiteettinsä: rikottu.

Pimenevä ilta

Nyt joukolla oli jälleen ruoka ja nautintoaineet vähissä. Kukaan heistä ei halunnut kysyä ruokaa vanhemmiltaan: eivät ne kuitenkaan ymmärtäisi heitä yhtään sen paremmin, kuin ennen. Kukaan heistä ei toisaalta enää tiennyt tietä vanhempiensa luo, sillä he olivat kulkeneet kauan, ja kauas. Se tarkoitti, että oli jälleen ryöstökeikan aika.

Muut seurasivat Rikua, kun tämä asteli synkkänä ja pelottavana halki pimeän tunnelin, ja suunnisti kulkunsa läheistä kioskia kohti. Jari seurasi muiden hännillä. Hänestä oli alkanut tuntua, ettei hän sopinut tähänkään porukkaan: hän oli liian erilainen. Synkät mietteet siivittivät Jarin matkaa, kun joukko lähestyi kioskin valoja pimeässä yössä.

Tähän loppuun vielä linkki toiselle sivulle, jolta löytyy omia mietteitäni, sekä muutamia arvoituksia. Kiitos mielenkiinnostasi minun tekstejäni kohtaan.

+358 41 517 5918
lassi.peltomaa@gmail.com

Kilonkuja 3 A 43
02610, Espoo

Powered by Zyro.com