Olen ehdolla seurakuntavaaleissa 2026. Ehdokasnumeroni ovat yhteiseen kirkkovaltuustoon 11 ja seurakuntaneuvostoon 60.
Kirkko Kristukselle – Kristus kansalle.
Lasten puolustaminen kuuluu seurakunnan tehtäviin.
Tänä aikana lasten oikeuksia uhkaa ”vapaan rakkauden” vallankumous seurauksineen. Se on tuottanut nolostuttavan heikkolaatuisia tutkimuksia, aikuisten itsekkyyttä suojelevia uudissanoja ja teennäisiä sloganeita, kuten ”lapset ovat kestäviä” ja ”vanhempien onnellisuus on lasten etu”.
Kutsun tätä adultusentriseksi suavisentimentalismiksi. Se tarkoittaa, ensisijaisesti aikuisten miellyttävien tunteitten palvontaa. Kirkon tulisi olla tässä vastavoima. Sen tulisi edistää lasten hyvää ja näyttää aikuisten itsekkäitä etuja ajaville liikkeille ovea. Mitä se on tehnyt?
Kirkko on tehnyt syntiä tätä vastaan: ”Sallikaa lasten tulla luokseni. Älkää estäkö heitä”. Seurakunnan on käännyttävä, että se kestäisi.
Ihmisen on etsiminen merkitystä, ja syvimmän merkityksen tarjoaminen on osa seurakunnan ydintehtävää.
Hollywood on vuosikymmenet myynyt tunteita viisauden lähteenä. Sillä on varsin käytännöllinen, itsekäs syy siihen, mutta olkoon niin. Valistus-ajattelijoiksi itseään kutsuneet pöyhkeilijät sanoivat, että ihmisen itse hankkima tieto on todellista: ei Jumalan ilmoitus. He kyllä sanoivat ”lähteille”, mutta kaikkia lähteitä he eivät pitäneet ”yhtälailla lähteinä”.
Modernismin ja postmodernismin taustaolettamuksiin on rakennettu Jumalan karttamisen mekanismi. Molemmat ovat kuolleet logiikan maailmassa, mutta molemmat yhä hallitsevat yliopistoja ja kulttuuria. Postmodernismi toi mukanaan tiedon systemaattisen epäilemisen. Olihan se valikoitu tieto, mikä oli kelvannut ”valistusajattelijoille” tuottanut pettymyksen. Tiedon kieltäjät palvovat nyt tunnetta ainoana aatteellisista mullistuksista selvinneenä kiintopisteenä.
Tätä on adultusentrisen suavisentimentalismin – aikuiskeskeisen hyvien tunteiden palvonnan – aika. Kristus ei tarjoa tunteita merkityksen takaajaksi, vaan merkitystä tunteiden viitekehykseksi, takaajaksi, pohjaksi ja päämääräksi. Merkityksen takaajaksi Kristus tarjoaa itsensä – yksin itsensä. Tämän tunnustuksen kalliolla on kirkon taisteltava loppuun asti. Mitä kirkko on tehnyt?
Kirkko on tehnyt syntiä tätä vastaan: ”Ei ihminen elä ainoastaan vedestä ja leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka tulee minun Isältäni”. Seurakunnan on palattava Raamattuun, että se kestäisi.
Seurakunnan tulee puolustaa uskoa Raamattuun kuin omaa elämäänsä ja sitoutua siihen.
Ydinvoimala, jonka polttoaine puuttuu, ei voi tuottaa energiaa. Ihmisen soluilla ei ole korvaajaa sen omalle energialle, ATP:lle. Seurakunnan tulee toimia maailmassa valona ja suolana, mutta se ei voi olla kumpaakaan näistä ilman yhtä ja ainoaa energiaydintään: Raamattua.
Ateismi, ja sen energiaytimenä toimiva usko vuosimiljardeihin, nakertavat kirkkoa kuin armeija kuolonkello-kuoriaisia seinähirttä. Omien, maailman syntyä koskevien kompromissien tuhovoima kristinuskolle on salakavala niille, jotka sitä eivät halua nähdä, mutta myös valtava. Islam ei voi nousta argumentein puhdasta, hyvin puolustettua kristinuskoa haastamaan, mutta se ei aio niin tehdäkään. Ei ateismikaan toimi suoraan. Pieni kompromissi kerrallaan se muokkaa kirkon oppia. Tämä ei tarkoita, että muslimit ja ateistit olisivat juonittelijoita. Juonikkuus on rakennettu näihin uskontoihin, ei niiden kannattajiin.
Kirkon on taisteltava Raamatun puolesta silloinkin, kun se tarkoittaa sitä, että osa kirkossa käyvistä eroaa ja jättää kirkon. Ne jotka eroavat, kirkon sitoutuessa Sanaan eivät hyödy kirkosta, josta eivät halua erota, mutta voivat hyötyä kirkosta, josta ovat sen opin tähden eronneet. Jos he eivät tiedä, kuka Kristus on, kuinka he voivat Häntä seurata? Ja kuinka he voivat tietää, jos julistaja julistaa jotakin muuta Kristusta? Miten kirkko on pärjännyt?
Kirkko on tehnyt tässä syntiä: ”Rakasta Herraa sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi, sielustasi ja ruumiistasi ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”. Me olemme vaarassa menettää pian sen, mitä luulemme meillä olevan. Seurakunta ei kestä, jos ei se pian palaa Raamattuun.
Kirkon rauha on ihmisten ja Jumalan välistä myös ihmisten kesken vaikuttavaa rauhaa.
Kirkko on viime vuosina ollut sotatanner. Valittaen on sanottava, että arkkipiispa Tapio Luoma on ollut aktiivinen katalyytti taistelulle. Hän on puskenut edeltäjänsä tavoin läpi päätöksiä, jotka kirkolliskokous olisi kumonnut. Hän on simputtanut herätysliikkeitä ja syyttänyt näitä omista likapyykeistään. Tällainen käytös ei sovi arkkipiispalle.
Kirkkoa on vaadittu murtamaan omaa oppiaan yhteisen rauhan nimissä, mutta missä on rauha? Opin murtamisen kannattajat saivat vastapuolen taipumaan, mutta hyökkäävät jo heidän niskaansa entistä tuimemmin. Muutosta seuraa toinen muutos, ja jokainen muutos on samansuuntainen: kirkko sulautuu maailmaan. Tuoko se rauhan yhteiskunnan ja kirkon välille? Ei yhteiskunta ympärillämme ole rauhan yhteiskunta! Se on ristiriidoissaan vellovien voimien temmellyskenttä. Sitä sen kuuluukin olla. Yhteiskunnan kuuluu riutua sodissaan, kun se heiluu suuntaan jos toiseenkin. Kirkon kuuluu tarjota vastavoima ja vastakkainen maailma. Kirkon ei tule yrittää rauhaa rauhattoman maailman ehdoilla. Rauhan Ruhtinaan rauhaa sen tulee loistaa maailman lyömille. Miten Kirkkomme on suoriutunut?
Tässä Kirkko on langennut: ”Rakastakaa minua, ja rakastakaa toisianne”. Rakkaus on muutettu raamatullisesta itsensä uhraavasta rakkaudesta inhimilliseksi omaa hyvinvointia palvovaksi yhteistyöksi. Me, jotka olemme olleet lasten ja vähäosaisten puolella, olemme olleet progressiivien mielestä ”heitä vastaan”. Emme ole halunneet olla, emmekä ole olleet. Vastakkainasettelu on ollut täysin yksipuolinen, mutta niin jyrkkä, ettei kuilun toiselta puolelta näe toiselle. Seurakunta on jo yhtä kuin romahtanut, jos se ei lopeta tätä sotaa lapsia, merkityskeskeistä ajattelua ja Raamattua vastaan.
Kirkon ydintehtävä on Kristuksen tuntemisen levittäminen.
Maailmamme on poliittisten liikkeiden pauloissa. Nämä liikkeet perustuvat enimmäkseen itsekkyyteen. Niiden kannattajat vaativat heikoimpia maksamaan omat unelmansa. Kirkko on imeytynyt mukaan aikansa liikkeisiin ja voi menettää kaiken.
Mitä kirkon on nyt tehtävä?
Kirkon on ymmärrettävä tämä: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta älkää pelätkö: Minä olen voittanut maailman”. Ei kirkolla ole hätää niin kauan kuin sillä on Kristus.
Ei Kristukseen sitoutuvasta kirkosta toki pidetä. Ei YLE haastattele, paitsi mustamaalatakseen, eikä Hesari kirjoita koko aukeaman juttua, paitsi etsiäkseen syytä kirkkoa vastaan.
Mutta se ei haittaa, sillä kirkko ei tarvitse yhteiskuntaa, vaan yhteiskunta tarvitsee elävän kirkon.
Ottakoon kirkko oppia omista muurahaisistaan, joita se niin kovasti on yrittänyt talloa. Herätysliikkeet eivät ole vaurastuneet kun niitä on sabotoitu kaikin tavoin, mutta herätysliikkeistä on tullut entistäkin elävämpiä, kun ne ovat menettäneet toimintamahdollisuuksia ja kun yksittäisiä pastoreita vastaan on kampanjoitu koko median voimin.
Miksi? Koska Kristus toki käyttää meille osattomille antamaansa rahaa työssään, muttei koskaan tarvitse mitään. Kirkon on sitouduttava uudelleen kristukseen, ja se on edelleen mahdollista.
Progressiivit eivät ole poikkeuksellisen pahoja. Progressiivinen liike on kokemukseni mukaan taipuvainen vilppiin, näkemystensä peittelyyn korulauseilla ja oikeuden vääristämiseen. Se ei johdu progressiiveista.
Se johtuu aatteesta, joka heitä ajaa. Progressiivinen aate kategorisoi ihmisiä lokeroihin, jotka eivät sovi yhteen Raamatun kanssa. Se ei hyväksy raamatullista luottamusta siihen, että hyvää varten ei tarvitse tehdä vilppiä, vaan vain seurata Herran tahtoa. Se ei luota siihen, että Jumala hoitaa loput. Se ei usko Jumalan olevan totta, vaikka monet progressiivit uskovatkin. Se ei usko Jeesuksen Herruuteen, vaikka monet progressiivit uskovat. Ihminen on siinä aatteessa lopulta yksin, hyvyys on peitenimi omalle edulle ja johdatus on onnenkantamoisia.
Progressiivinen aate on perustaltaan sodassa Kristillistä totuutta vastaan. Se ei ole progressiivien syy, vaan se on asia, jota ei voida välttää. Kuin jauhoihin kätketty hapate, valtaa aatteeseen kätketty Jumalan Kunnian kieltäminen koko taikinan, eikä jäljelle jää enää happamatonta taikinaa. Ihminen ei voi sille mitään muuta kuin sen, että hän hylkää progressiivisuuden. Kirkko voi vain päättää seurata Kristusta vainottuna. Jos se tuottaa kirkolle haasteita, kirkko selviää. Jos kirkko luopuu Kristuksesta välttääkseen haasteet. Se kaatuu. Kristuksen seurakunnan portit kestävät Tuonen voimat. Ihmisten portit eivät pidä sadevettä.
Mitä kirkon on tehtävä? Kirkon on päätettävä, ottaako se uudelleen vastaan elämän, vai onko se lopullisesti kuollut. Jos kirkko haluaa Elämän, Elämä on tarjolla. Jos kirkko haluaa Kuoleman, se on jo käytännössä Kuollut.
Antakoon Jumala vielä kirkolle armoa.
Yhteiskunta kieltää seuraavat lapsen oikeudet usealla tasolla:
Lapsella on oikeus biologisiin vanhempiinsa. Vanhemmilla on velvollisuus olla hyviä lastaan kohtaan. Mikäli vanhemmat ovat pahoja lastaan kohtaan, tai mikäli vanhemmat ovat kuolleet, lapsella on oikeus adoptioon.
Lapsella on hedelmöityksestä lähtien sama oikeus elämään kuin kenellä tahansa muullakin.
Lapsella on oikeus kuulla Kristuksesta ja oppia pohtimaan ”uskonasioita”.
Lapsella on oikeus kajoamattomuuteen ja kasvurauhaan erityisesti sukupuolen alueella.
Seurakunnan on tunnustettava nämä oikeudet sitä kovemmin, mitä kovemmin yhteiskunta ne kieltää. Vaikka jokainen ihminen maan päällä ne kaikki kieltäisi, ne eivät mene minnekään. Siinä tapauksessa vain jokainen ihminen tekisi pahaa.
Seurakunnan tulee poistaa tiloistaan Pride-liput ja vaatia vetämään pois lakeja, joiden tarvitsema lapsivaikutusarvio joko jätettiin teettämättä tai oltiin tekevinään. Puhun nyt sukupuolineutraalista avioliittolaista ja eufemistisesti nimetystä äitiyslaista. Seurakunta ei saa tehdä päätöksiä yhteiskunnan puolesta, vaan sen korotettava äänensä lasten puolesta.
Priden sijaan seurakunta saisi liputtaa Pro Lifea. Kumpaakaan ei ole välttämätöntä liputtaa, mutta vain toinen lippu kuuluu kirkkoon.
Seurakunnan tulee opettaa lapsille ja puolustaa kristillistä oppia, ei vesittää sitä. Vihitty pastori, joka opettaa, ettei Kristus noussut ruumiillisesti kuolleista, älköön turhaan uskoko olevansa Kristuksen palvelija.
Seurakunnan tehtävä on edelleen antaa lapselle hyviä eväitä aikuistumista varten. Tähän kuuluu kristillinen aviolliitto-opetus, tytön tukeminen tulevana naisena ja pojan tukeminen tulevana miehenä, ja kaiken sukupuolisesti kajoavan materiaalin ja toiminnan sulkeminen pois seurakunnan piiristä.
Yhteiskunta on tuhonnut miljoonien naisten elämän ”naisten oikeuksien” nimissä. Se tekee niin, eikä siitä pidä yllättyä.
Seurakunnan on toimittava toisin.
Kun kristitty sanoo ”naisten oikeudet”, hänen on tarkoitettava naisten oikeuksia. Seurakunnan edustajaa, joka kutsuu ”aborttia” ”naisten lisääntymisoikeuksiksi” on vaadittava tilille täällä maan päällä, ettei hän sitä suuremmin joutuisi tilille ikuisuudessa. Tutkimusnäyttö (myös suomalainen) sen puolesta, että abortti vahingoittaa naista syvästi, on niin vahvaa, että vaikkei korrelaatiota (yhteyttä asioiden välillä) tule samaistaa kausaalisuuteen (syyseuraussuhteeseen), voidaan niin varmasti, kuin sosiaalitieteissä on koskaan mahdollista, sanoa, että abortti on aina naisen kannalta todennäköisimmin huono päätös. Kohdussa kehittyvän lapsen kannalta se on lopettava päätös, mutta kasvavan joukon naisia kannalta se vaikuttaa olleen ja olevan sitä myös.
Jos seurakunnan työntekijä ei tiedä esimerkiksi Itu-työn tarjoamista resursseista kriisiraskaustilanteisiin, kyseinen työntekijä on perehdytettävä niihin. Jos hän tietää resursseista, joilla pyritään auttamaan odottavia ja nuoria äitejä, mutta suosittelee mieluummin aborttia, älköön hän turhaan luulko olevansa Kristuksen palvelija, vaan tietäköön, ettei ikuisuudessa häntä odota palkkio.
Kristitty tukee naisen oikeutta äänestää ja toimia oman taloudellisen tilanteensa hyväksi. Kristitty toimii kunnioittavasti jokaista naista kohtaan.
Raamattu ei jätä sijaa sille, että yleiset tai valistuneimmatkaan argumentit naispappeuden puolesta voitaisiin ottaa tosissaan. Ne ovat moneen kertaan kumottuja ja perustuvat parhaimmillaan löyhään, pahimmillaan mielikuvitukselliseen eksegetiikkaan. Siitä huolimatta kristitty kohtelee pastorina toimivaa naista rakkaana sisarena, mikäli hän on kristitty, ja sitäkin rakkaampana Kristusta yhä tarvistevana Adamin ja Eevan tyttärenä mikäli hän ei ole kristitty. Pastoriksi pyrkiminen ei tee naisesta ei-kristittyä. Pastorius tai arkkipiispuus ei tee kenestäkään kristittyä.
Tänä aikana Kristitty ei kiellä vaan julistaa sitä tieteenkin jo löytämää totuutta, että lapsen ensimmäisten syntymän jälkeisten kuukausien aikana oma biologinen äiti todella on – joskus pahassa, mutta enemmän hyvässä – keskeisin ihminen lapselle. Isän tärkeyttä ei voi näiden kuukausien aikana verrata äidin tärkeyteen, mutta yksikään toinen mies ei tule lähelle sitä, miten tärkeä isä on jo tänä aikana. Äiti on tuolloin lapsen elämän pohjan muodostava ja muovaava todellisuus. Tämä totuus koetaan naisia loukkaavana. Se on suurta hulluutta! On mielestäni objektiivinen tosiasia, että äidin ammatti on tärkeämpi, kuin yksikään toinen virka maan päällä. Isän virka tulee loppuviimeksi todella hyvänä kakkosena, mutta mikään toinen virka – edes saarnavirka – ei tule näiden kahden lähelle. Saako siitä rahaa, joku kysyy. Saako myyttisen naisen euron väännettyä myyttisen miehen euron myyttiseen mittaan? Minä sanon, että sellainen, jolle mikään rahasumma painaa lumihiutaleen vertaa lapsen rinnalla, nielköön pöyhkeytensä ja pysyköön vaiti.
Suurin rikos naisia (myös lapsettomia) kohtaan oli se päivä, jona aikuisista tuli maailman napa ja lapsista yksi hyödyke muiden joukossa.
Yhteiskunta muuttuu. Seurakunnan kohtaamat haasteet vaihtuvat toisiin. Siksi kirkon tulee muuttua.
Nyt meillä on kuitenkin piispoina ihmisiä, joiden mielestä seurakunnan tulee muuttaa näkemyksensä ympäröivän yhteiskunnan näkemyksiksi ollakseen relevantti. Jaksan aina ihmetellä, että joku joka kuvittelee relevanssin olevan sulautumista ympäristöön on päässyt yläkoulusta.
Kirkon tulee oppia vastaamaan argumentein niihin vastaväitteisiin, jotka ovat ympäröivässä yhteiskunnassa suosittuja ja vastustamaan niitä Jumalan tahdon vastaisia liikkeitä, jotka ympäröivä yhteiskunta ottaa avosylin vastaan. Tämä on tietysti täysi vastakohta seurakunnan nykyiselle suunnalle. Jos ei tämä pelleily lopu, kirkolle on lähdettävä etsimään arkkua, eikä sen arkun tarvitse olla järin suuri.
Seurakunta ei ole kuten elokuva tai musiikkikappale. Viihteen menestystä ei säätele sen todellinen relevanssi. Se pärjää varsin mainiosti puhuessaan sitä, mitä yleisö ylimalkaan haluaa kuunnella. Kirkko voi menestyä vain sanomalla sitä, mitä maallistunut ihminen ei halua kuulla. Vain sillä tavoin kirkko on todellinen muutosvoima ja vain sillä tavalla se on edes vaihtoehto.
Ei meidän kaikkea pidä vastustaa, vaan yksin sitä, mikä ei sovi yhteen seurakunnan perustusasiakirjojen kanssa. Sellaista riittää, ja siitä kaikesta pitää enimmin vastustaa sitä, mikä on suosituinta.
Apologetiikka, eli kristinuskon puolustaminen älyllisin argumentein, on tärkeä seurakunnan tehtävä ja työkalu. Näissä argumenteissa on menty pahasti vikaan viime vuosisatoina, sillä apologeetat, joilta on puuttunut rohkeutta vastustaa ajassa vallitsevaa miljardien vuosien uskoa, tai viisautta nähdä kehäpäättelyrihmastoa sen takana, ovat ampuneet itseään ja seurakuntaa nilkkaan hyökätessään ns. kalenteripäiväkreationistien kimppuun. He ovat veljiäni ja he haluavat tehdä hyvää, eivätkä häpeä kuulua Kristukselle, mutta miljardit vuodet hyväksymällä he myös minun uskoni olivat aivan lähellä tuhota.
Ovat he sentään työtä tehneet. Sen sijaan ovat monet päättäneet, että koska he eivät pidä väittelyistä (jotka ovat omastakin mielestäni mitä kamalimpia kokemuksia), heidän kristinuskonsa olkoon vähiten loukkaavaa ja vähinten perusteltavaa laatua. He ovat vaihtaneet opin, jota puolustaa turvallisuuteen tai iloon ja menettäneet suuremman lohkon opista, kuin aikoivat.
Kristinusko ei nimittäin ole meitä miellyttämään rakennettu oppi. Se ei ole kaunis ajatus, vaan totuus Hänestä, joka totisesti on kaunis ja meistä, jotka totisesti ansaitsemme ikuisen kärsimyksen. Jumala on pyhä ja ihana, mutta minä en ole. Jumala loi maailman ilman kuolemaa, kärsimystä, syöpää, piikkipensaita, saalistajia ja katkeruutta. Me perimme esi-isämme teon – hänen, joka rikkoi sen kaiken, koska halusi olla itse Jumala. Jumala on ihanampi kuin voin runoilijanakaan kuvata. Me olemme itsessämme kammottavampia kuin voin piirtäjänä piirtää. Siksi me tarvitsemme Kristusta emmekä siksi voi sanoa Hänelle, ”miksi otit minut lapseksesi, etkä ottanut tuota mahtavaa lasta, jonka puolesta rukoilin”. Emme voi sanoa Hänelle, miksi annat lasten sairastaa leukemiaa. Voimme vain pyrkiä parantamaan omien tekojemme seurauksia, tulla Hänen luokseen ansiottomina ja kiittää siitä, etteivät kaikki sentään joudu Helvettiin.
Kristinusko ei ole kiva tarina tai turvariepu, mutta on yksi asia, mitä kristinusko on: se on totuus, eikä meillä ole lupaa tästä perääntyä.
Ei meidän ole tarvettakaan, sillä kaiken kärsimyksen keskellä loistaa Jumalamme – Isän, Pojan ja Pyhän Hengen – kauneus. Jumala – Poika – tuli maailmaan, kärsi ristillä, kuoli meidän taakkamme harteillaan ja nousi kuolleista. Tämän me saamme varmasti tietää. Siinä on toivo kristitylle ja siinä on toivo kirkolle: ei kivassa pöhinässä, vaan Pyhässä Totuudessa.
Aamen.
Tässä olivat ajatukseni niin lyhyesti, kuin saatoin ne täällä kertoa. Tiedän, että luettavaa oli paljon (ja paheksuttavaa kenties sitäkin enemmän), mutta jos kuulut Evankelis-Luterilaisen Kirkon Espoonlahden Seurakuntaan, voit halutessasi äänestää minua seurakuntaneuvostoon ja/tai yhteiseen kirkkovaltuustoon.
Olen mukana Yhdessä Matkalla -ryhmässä. Yhdessä Matkalla ryhmän sivut löydät osoitteesta www.yhdessamatkalla.fi.